Bokehnaattori

Julkaistu 13 heinäkuun, 2015,

Miten olisi parilla kympillä uusi objektiivi? Digikuvauksen syrjäytettyä filmin internetin kauppapaikat pursuavat vanhaa filmikalustoa. Kun aikansa penkoo ja ottaa asioista selvää, niin onnistuu löytämään veikeän yllätyksen: hyviä ja toisinaan todella persoonallisia objektiiveja saa ostettua todella edullisesti.

Yksi tunnetuimmista löydöksistä on suuresti rakastettu Helios-44, tuo valokuvauksen Kalašnikov. Todennäköisesti universumin kaikkein laajimmin massatuotetuimpana objektiivina tämä Zenit kameroiden kittilinssi on melkoinen Neuvostoliiton jalo lahja valokuvauksen maailmalle. Helios tarjoaa aika sirkuksen erilaisia putkia ja jo pelkästään 44 malliin on ehditty valmistamaan 1958-1992 vuosien välissä loputon määrä toinen toistaan pikkuisen erilaisempia versioita, mutta keskeistä on 58mm polttoväli ihan mukavan valovoimaisella f/2 aukolla.

Kaikkihan alkoi siitä, kun Neuvostoliittolaiset suuressa viisaudessaan päättivät aikoinaan tehdä oman, edullisen kopioversion Carl Zeissin maineikkaasta Biotar 58mm f/2 linssistä.  Eihän siitä sitten ihan esikuvansa veroinen kakkula tullut, mutta juuri ne pienet puutteet ja virheet ovat se syy, miksi Helios tunnetaan nykyään niin verrattoman muikeana veijarina. Makeimmat ihanuudet ovat tarkkuuden ja kontrastin nuhjuisuus, linssiheijastuksen verraton eriskummallisuus ja taustan vimmatusti pyörimään laittava optinen vinjektointi. Neljänelosista on tullut kulttisuosikkeja juuri siksi, että ne ovat niin suunnattoman oudoksuttavan persoonallisia. Ja niin ihanan halpoja.

Koko komeuden kruunaa vielä se, että tosi yleisellä m42 kierteellä olevat vanhat kakkulat saa heitettyä aika huolettoman helposti nykykameroiden nokkaan. Esimerkiksi Canonin runkoihin Heliosin onnistunut pulttaus vaatii vain muutaman euron palikan, joka kääntää EF adapterin m42 kierteiksi.

Tilanteesta riippuen vastavaloon kuvattaessa Heliosin linssiheijastuma voi olla outo säihkyvä sahalaitakuvio tai hieman oudoksuttava valovuoto. Hieman…

Miksi sitten kannattaisia nähdä jotain vaivaa ja hankkia itselleen Helios? Aloitetaan vaikka siitä, että ensinnäkin Helios on objektiivi. Ei, se ei ole mikään Made in China -leimalla koristeltu, nolosti inisevä muovihelistin jonka hipelöiminen saa aikaan epäilyksen siitä, että sen elementitkin on tehty muovista. Tälläinen optiikan Lada on kaikkea muuta: se on miltein vasaraksi kelpaava metallikimpale. Ja se on Made in USSR.

Mutta mitäs mitäs? Halpa. Joo. Todella halpa. Joo. Melko pätevä. Joo. Okei, okei… mutta mikä tässä nyt sitten niin hiton erikoista on? Miksi ihmeessä pitäis palvoa jotain kuvanlaadultaan kulahtaneen teepussin tasolla olevaa manuaalipelleä, jos kerran kuvauttimen nokalla keikkuu jo helpommin käytettävissä oleva sähköinen kittilinssi? Noh…

Bokeh. Eikä mikä vaan bokeh, vaan pyöriä bokeh. Kierivä. Vaappuva. Kaartuva. Apuva. A-pu-va.

Helios on Helios ennen kaikkea sen vuoksi, että siinä on tajunnan ympäri nyrjäyttävä ja silmät kieroon kiepauttava bokeh. Heliosin syväterävyysalueen ulkopuoli ei ole pelkästään joku trendikäs lymyilypaikka bokehpalluroiden hengailuun, vaan se on niiden ekstaasinen korkein taivas ja paratiisi. Bokeh on helposti aika ilotulitus, mutta se kaikkein tunnnistettavin Heliosin ominaisuus on optinen vinjentointi, swirly bokeh. Joku viemärin pyörrettä tai lasipullon pohjaa vastaava hulluus on nykyisissä täydellisen täydellisissä laseista kitketty pois, mutta vanha neuvostoliittolainen heittää sitä kuviin ihan armotta.

Täytyy vain asettaa etualalle kohde sopivasti tausta irti ja kiertävä bokeh vääntää hauskan visuaalisen efektin muuten aika kliiniseen taustaan. Helios onnistuu siis kääntämään äkkiä muuten tylsän kuvan todella mielenkiintoiseksi ja luovaksi. Paras bokeh ja sen kierre lähtee linssi leväällään auki, eli kakkosen aukolla. Tosin kirkkaassa säässä ajautuu tietenkin ongelmiin, kun pitäisi olla suodatinta eteen pultattavaksi. Harmittavasti tietenkin neljänelosen eri malleissa on erilaisia suodatinkierteitä. 

Eihän Helios tietenkään mikään bokeh-hifistelyn ainoa mahdollisuus ole. Tottahan toki moderneista laseista löytyy hyvää bokehia ja sen lisäksi tarkkuutta, mutta hintalapussa nököttääkin sitten se parista sadoista euroista tuhansiin menevä lukema. Siinä suhteessa parin kympin Helios on aika mojova vekoitin. Toki kuten kaikki linssit, myös Heliosin bokeh kääntyy helposti häiritseväksi oksennukseksi – ja toisinaan tuntuu, että se tapahtuu nykylinssejä paljon helpommin. Heliosin bokeh on pahimmill- – parhaimmillaan melkoinen Pacman kenttä.

Täyden kennon kamera mahduttaa kuviin enemmän kierrettä, mutta kyllä kroppikennollakin onnistuu saamaan aikaiseksi nättiä pyörrettä.

Yksi näppärä kikka paeta Heliosin ongelmia kontrastin ja nuhjuisten värien suhteen on kääntää kuvat mustavalkoisiksi.

Vanha filmivekotin tarkoittaa tietenkin muutamia piskuisia sivuseikkoja, jotka tulevat kaupanpäällisinä sähköjen puutteesta johtuvina lieveilmiöinä. Kuvanvakaimesta on turha uneksia ja sähkötön lasi ei vie infoa mihinkään suuntaan, joten se ei myöskään syötä kameraan metatietoja – se siitä valotusinfojen saamisesta. Suurimmat ongelmat ovat silti valotuksen ja tarkennuksen automatiikan puute. Toisaalta optimistisesti ajatellen voitaisiin tokaista, että kyseessä on ehdottaman pakollinen hankinta kaikille aloittelijoille!

Vanhat manuaalilinssit kyykyttävät aika ronskisti kokemattoman kuvaajan nyörtymään manuaalivaloituksen nappularuuvaukseen. Näiden kanssa ei kauheesti nakuteta kuvia joku automaattimoodi päällä ja tanssita automaattitarkennuksen piippauksen tahtiin. Vaikka manuaali vekotin pakottamalla pakottaa oppimaan kunnolla mistä valokuvauksessa todella on kyse, ei sitä silti kannata pelätä.

Metallista ja lasista tehtyyn mekaaniseen mötikkään ei ole sullottu mitään epäoleellisia tarkennuskoneistoja. Ikävä kyllä digijärkkäreissä ei ole vanhojen filmikameroidan kaltaisia etsimiä, joista näkisi tarkennuksen hyvin. Joten Heliosin – ja noin yleisesti kaikkien vanhojen manuaalilasien – suurin ongelma on tarkennuksen hankaluus. Vaikka kuinka yrittäisi ruuvata ja hinkata tarkennusrengasta, niin etsimen kautta ei yksinkertaisesti onnistu näkemään kunnolla, missä se tarkennus nyt milloinkin sattuu majailemaan.

Vaihtoehtona on joko jatkuvasti nakuttaa menemään uusintatarkennusten kanssa muutamat ekstrakuvat, tai käyttää näytöllä putkahtavaa LiveViewtä (varsinkin jos se sattuu näyttämään suoraan missä tarkennus on, esimerkiksi Magic Lanternin focus peaking ominaisuus). Toisaalta myönnettäköön, että kuvaamiseen tulee joku sairalaalloisen epäilyttävä tyydytys, kun saa ruuvailla, kiertää ja kääntää hikipäässä manuaalilinssiä suuntaan ja toiseen.

Jos soittimessa pyörii rakas ikihitti bokehia mä metsästän, niin kätösiinsä voi yrittää hankkia neuvostoliittolaista metallia ihan kotimaasta. Kannattaa tarkistaa ainakin Huuto.net, Tori.fi ja Kameratori.fi. Onnekas aarteenmetsästäjä voi saada itselleen kärsivällisen kyttäyksen päätteeksi alle parilla kympillä hyväkuntoisen linssin. Suomen ulkopuolelta Ebay.co.uk on täsmävarma paikka löytää tötteröitä, vaikkakin helposti pikkuisen kalliimpia. Heliosin 58mm f/2 malleja löytyy loputtomasti erilaisina, niistä se bokehin kannalta hypetetyin on 44-2 malli. Kannattaa myös hokata, että vanhoja (ja yleensä rikkinäisiä) Zenit kameroita pyörii netissä paljon ehjien linssien kanssa hyvin edullisesti.

Jos kiinnostaa tutkailla muita linssejä, niin esimerkiksi Jupiter 9 85mm f/2 on yksi niitä maagisia menneisyyden bokehmonstereita. Sen hinta liikkuu satasen molemmin puolin (riippuen kunnosta ja homeen läsnäolosta). Heliosin rinnalle voi myös nostaa kumppaniksi jumalaisen tarkat Super-Takumarit. Esimerkiksi 50mm f/2 tai f/1.8 ovat yleensä pikkaisen Heliosia kalliimpia, mutta niissä on elegantti ja julmetun herkullisen sileän bokehin lisäksi aivan käsittämättömän silmät viiltävä tarkkuus (joka parhaimmillaan pieksee modernit linssit, kiitos elementtien  radioaktiivisen ja ehkä ei niin kauhean terveellisen torium pinnoitteen). Toisaalta, Taksujen bokeh ei kyllä kelpaa pyörivään bokeh irstailuun Heliosin tapaan.

Erityistä huomiota kannattaa asettaa siihen, että tötterössä taatusti on ne m42 kierteet. Erinäisiä bajonettejä ja muita kummallisuuksi ei välttämäti saa helposti – jos ollenkaan – nykykameroihin kiinni. Vanhoissa linsseissä yleisesti muutamia ongelmia, joista vakavin on home. Sitä kannattaa välttää (vaikka toisaalta manuaalilinssejä on helppo avajata ja putsata). Yleensä epäilyttävän halpa linssi tarkoittaa epäilyttävän paljon hometta elementeissä.

Heliosin tavaramerkkeinä on bokehin lisäksi kuviin tuleva vähän nuhainen ja tuhnuinen fiilis. Kauhean helposti kontrasti vuotaa kadoksiin (varsinkin pienessäkin vastavalossa) ja tarkennus korvautuu usein oudolla pehmeydellä. Vaikka naksuttelelisi menemään JPG:n sijaan rawia ja kierrättäisi kuvat Photoshopin kautta, niin silti Heliosin kuvissa on helposti kiinni tietynlainen pehmeys ja joku kulahtanut 70-luvun henki. Ei kuitenkaan sillä, että siinä mitään vikaa olisi.

Kaikesta huolimati täytyy myöntää, että Heliosit ovat todella, todella hauskoja. Persoonallinen ja hauskasti viihdyttävä jälki tarkoittaa, että niiden eriskummallisuuksesta pystyy tislaamaan vaikka millaista luovaa hulluutta. Ja ne ovat älyttömän törkeän uskomattoman halpoja. En välttämäti suosittelisi korvaamaan sähköistä kittilinssiä Heliosilla, mutta mielestä kaksi parasta linssiä pienellä budjetilla (varsinkin aloittelijalle) olisivat moderni linssi (kitti tai 50mm) ja vanha 58mm Helios.

Lisää Samin Helios-sirkusta voit seurata Instagrammissa tai Twitterissä. Kaikki artikkelin kuvat on otettu luonnonvalossa kamerana Canon EOS 700D ja valtaosa kuvista on otettu Heliosin 44-2 58mm f/2 versiolla.